KLASARIPICK: ERIK SATIEN PIANOMUSIIKKIA 1800-LUVUN LOPULTA

Tähän postaukseen ei ole valittu mitään erityistä levyä, koska klasarisäveltäjien kohdalla tärkeää ei ole kappaleen tulkinta vaan itse teos. Tämä klassisen musiikin piireissä varmasti hiuksianostattavan väitteen voi toki myös kääntää täysin päinvastaiseksi: monien mielestä anteeksiantamattomalla rubatolla varustettu tulkinta voidaan kokea paljon mielenkiintoisemmaksi vaihtoehdoksi sille yleisesti hyväksytylle ja usein kuullulle vaihtoehdolle. Onkin suuren taiteilijan ja soitinvirtuoosin merkki pystyä ottamaan usein jopa 400-500 vuotta vanhat kappaleet käsittelyyn ja tehdä niistä omiaan. Lisäksi aiheena olevan säveltäjän skaala on melko laaja joten siksi näin spesifi rajaus.

Monet klassisesta musiikista mitään tietämättömät ihmiset tunnistavat varmasti edes muutaman Erik Satien kappaleista; miehen sävellyksiä on lainailtu, versioitu ja käytetty niin monissa eri yhteyksissä että niiden luetteleminen tässä veisi aivan liikaa palstatilaa ja aikaa. Mies itse oli jonkinlainen aikansa rocktähti. Hän syntyi Normandiassa 1866, mistä hänen perheensä muutti Pariisiin Satien ollessa nelivuotias. Äiti-Satie kuoli 1872 ja Erik palasi kotiseuduilleen asumaan isoäitinsä luo, missä hän myös sai ensikosketuksensa musiikin maailmaan ottaessaan oppitunteja paikalliselta urkurilta. 1878 oli edessä paluu Pariisiin ja keskelle taiteellisesti värikästä ja kukoistavaa Belle Époque- aikakautta, Toulouse-Lautrecien ja Van Goghien sekaan. 1879 Satie pääsi opiskelemaan Pariisin konservatorioon, mutta opettajat totesivat tylysti nuoren oppilaansa olevan täysin lahjaton pianistina ja tulevaisuudesta musiikillisella uralla oli turha haaveilla.



Tarinahan ei tietystikään pääty tähän. Vajaan kymmenen vuoden etsikkoajan jälkeen, 1887 Satie muutti tuolloin ranskalaisen avantgarden ja boheemin elämäntavan ehdottomaan keskukseen: Pariisin Montmartrelle. Noissa piireissä hän tuli tunnetuksi merkillisestä pukeutumisestaan jonkinlaisiin köyhäläispapin rääsyihin ja Alesteir Crowley- tyyppisestä esoteerisiin uskontoihin syventymisestä pakanallisine riitteineen. Sävellystyö oli Satielle enemmänkin jonkinlaista uskonnon harjoittamista kuin musiikin luomista ja perustipa mies jopa oman kirkonkin tuolle jalolle taiteenlajille. Ilkikurisena performanssina hän saattoi kävellä kadulla elävä hummeri talutushihnassaan. Absintinhuuruisten öiden ja sävellykseen kuluvien päivien yhteistyö alkoivat pikkuhiljaa tuottaa tulosta ja tuolta ajalta ovatkin peräisin hänen kuuluisimmat pianoteoksensa: Gymnopediés (1888) ja Gnossiennes (1890).



Gymnopediés on jo nykypäivänä niin tunnettu ja käytetty erilaisten populaarikulttuuristen viittauksien vilisevässä maailmassamme, että se alkaa jo pikkuhiljaa muuttua kliseeksi. Tämä ei ainakaan omasta mielestäni ole niinkään huono asia(ikuinen eksentrikko Satie olisi ollut tästä varmasti hyvin mielissään, toimihan mies myöhemmällä urallaan jopa kabaree-muusikkona, huvin vuoksi), eikä se missään nimessä vähennä sen musiikillista vaikutusta, joka on lievästikin sanottuna ollut järkälemäinen. Viiva erilaisten Satien inspiroimien muusikoiden välille voidaan vetää Claude Debussysta ja Maurice Ravelista Stockhausenin, John Cagen ja Brian Enon kautta aina Chilly Gonzalesiin asti.



Arkkitehti Mies van der Rohen kuuluisan väitteen mukaan vähemmän on aina enemmän, eikä Gymnopedejä kuunnellessa voi oikeastaan väittää vastaan. Tempo (Satie ei koskaan määritellyt kappaleilleen tiukkoja rajoja eikä tempomerkintöjä, ensimmäinen Gymnopediékin on määrä esittää yksinkertaisesti temmossa lent - hitaasti) on jokseenkin jäävuoren uintia myötäilevä ja sointukulku hyvin simppeli. Säveltäjä itse kuvaili myöhemmin elämässään musiikkiaan eräänlaiseksi "huonekalumusiikiksi" jota ei ole tarkoituskaan huomioida vaan se soi siellä jossain taustalla. Ja näin onkin luotu reunaviivat ambient-musiikille. Tässä ei jäädä kuitenkaan niin usvaiselle tasolle.



Gymnopediés soi vahvana. Se herättää julmetusti erilaisia tunnereaktioita erilaisissa ihmisissä: surua,iloa, vihaa, alakuloisuutta, ikävää, tunnetta x potenssiin y. Myöhempään minimalistiseen tai serialistiseen musiikkiin sitä ei voi vertaa vaikka tiettyjä yhtäläisyyksiä onkin, sillä siinä missä minimalistit ovat vähän kärjistäen hyvinkin kylmiä jannuja eivätkä välitä muusta kuin saman asian repetitiosta, Satie on pelkkää pulssia ja aaltoilua suunnasta toiseen. Pitkään resonoivien yksittäisten pianosointujen puhuma kieli osuu varmastikin johonkin tiettyyn äänispektrin kohtaan, joka taas resonoi samalla taajuudella kuin ihmiset ja pieni tila ympärillämme.

Gnossiennes jatkaa samoilla linjoilla kuin Gymnopediés, ehkä kuitenkin aavistuksen verran eläväisemmässä muodossa. Kolmen gnossiennin välillä on huomattavasti enemmän vaihtelua ja variaatiota kuin kolmen gymnopedin. Nämä kolme verrattain lyhyttä pianokappaletta hakevat vertaistaan pianomusiikin saralla. Ne ovat samaan aikaan moderneja enkä pidä turhaan Satieta yhtenä avantgardistisen musiikin jumalana, mutta samaan aikaan ne ovat mitä ovat - yksittäisellä pianolla soitettuja hyvin hetkittäisiä tapauksia. Niissä ei kikkailla tekniikalla kuten Ravelin pianosävellyksissä eivätkä ne ole yhtä juustoisia kuin Chopin pahimmillaan. Ne ovat henkilökohtainen kokemus (itse menin hyvinkin sanattomaksi ensimmäisellä kerralla) että en ehkä osaa edes kuvailla niitä sen kummemmin kuin että erinomaista musiikkia on kyseessä. Lisättäköön loppuun vielä että virallisesti Gnossiennes käsittää kokonaista kuusi kappaletta, mutta osat 4-6 julkaistiin vasta aikoja Satien kuoleman jälkeen vuonna 1968. Siispä käsittelyssä nyt vain ensimmäiset kolme osaa, vaikkakin myös 4 ja 5 ovat nerokasta tavaraa. Alla linkit - jokainen saa itse kokeilla miltä tuntuu.